Kun maa vajoaa jalkojen alta
Ei ole hyvä olla, tuntuu että maa vajoaa jalkojen alta, tuntuu ettei millään ole mitään merkitystä.. Kukaan ei kuuntele, kukaan ei usko, olen vain ilmaa ihmisille! Ahdistaa, itkettääkin mutten voi itkeä töissä, pitää mennä järven rantaan kun töistä pääsen.. pitää yrittää purkaa tämä olo jotenkin ulos ennenkuin romahdan ihan totaalisesti tämän ahdistuksen alle.. Yritän olla satuttamatta itseäni vaikka toisaalta tekeekin mieli..
Miksi ajatusten pitää olla niin sekaisin? Miksi ei näy lankakerä päätä? Miksi oman pään ajatusten kanssa pitää käydä järjetöntä taistelua? Olenko kenellekään minkään arvoinen?
Haluan unohtaa asiat, haluan vain jatkaa elämää, mutta menneisyys pitää liikaa kiinni, ja se saa aikaan sen ahdistuksen ja paniikin ja jopa miettimään itsetuhoisia ajatuksia... Se hajottaa ihmissuhteet koska tietyt asiat muistuttavat niin kovasti 😢
Miksi en vain ole kuunnellut kun minua on varoitettu.. tai olen kuunnellut mutta samaan aikaan kun rakastaa niin tuntuu että miksi ihmiset sanovat, miksi ihmiset varoittavat.. Nyt ymmärrän, olisi pitänyt kuunnella ja olla varovainen, nyt on liian myöhäistä..
Haluaisin vain elää elämää missä voisin olla onnellinen, elämää missä ei tarvitse pelätä mitään.. Haluaisin kokea turvallisuuden tunteen, tunteen joka toisaalta pelottaa ihan kauheasti..
Kommentit
Lähetä kommentti