Maailman suuri karuselli

Kuolema pelottaa minua. Ei oma kuolema, mutta läheisen kuolema pelottaa paljon. Tai ei pelkästään kuolema, vaan jo pelkästään se menettäminen.. En tiedä selviäisinkö siitä että menettäisi jonkun itselle rakkaan ihmisen.. On toisaalta järjetöntä käyttää elämäänsä sen miettimiseen, mitä jos jotain tapahtuu. Mitä voisin tehdä toisin, mitä olen tehnyt väärin.. Silti se ajatus jostain aina välillä hiipii mieleen - varsinkin silloin kun tilanteita ei itse voi estää. Tuo kaamea, järkyttävä ajatus, joka saa tunteet pintaan ja itsensä aivan sekaisin. Ajatus joka hiipii kuin varjona mieleen, ajatus joka myllertää mielessä koko ajan. Aina, kun olen kiintynyt johonkin ihmiseen enemmän, alan pelkäämään, että hän hylkää minut - eikä ole merkitystä tapahtuuko se tahallaan vai vahingossa. Tai että minä joudun hylkäämään hänet, että jotakin tapahtuu jollaista ei ole osannut odottaa.  Pelko on hankala tunne käsitellä. Voit itkeä kivun, sinä huutaa vihan, mutta pelko ankkuroituu kaikessa hiljaisuudes...

Pelko, ahdistus, itsemurha.. Miksi aina pitää tulla se paha olo kun kaiken pitäisi olla hyvin? Miksi ajatusten pitää olla niin syviä ja mustia? Miksi ei näy mitään valoa? Miksi oman pään ajatusten kanssa pitää käydä järjetöntä taistelua? Menenkö jäälle? Viillänkö? Välittääkö kukaan minusta? Olenko kenellekään minkään arvoinen? Kyyneleet valuvat poskia pitkin, puristan kättä nyrkkiin, ahdistaa ja pelottaa! Äänet huutaa että pitää seistä jäällä, pitää antaa jalkojen paleltua niin ettei tunne enään mitään.. Mitä jos en enään jaksa? Mitä jos äänet ottavat vallan ja teen jotain mitä en järjellä haluaisi? Löytäisikö kukaan minua, etsisikö kukaan minua? Ikävöisikö kukaan minua?

 Makaan sängyssä, yritän pakottaa itseni pysähtymään. Yritän saada ajatukset pysähtymään. Annan kyynelten virrata.. Ajatukset laukkaavat villihevosen lailla joka suuntaan eikä mistään taas saa kiinni! Miksi? Tuntuu että kaiken kuuluisi olla hyvin, mutta silti jokin sisällä painaa ja saa ahdistuksen valtaan ja ajatukset sekaisin..  Pitäisi osata miettiä järjellä, ja kun pysähdyn ja jään miettimään asioita pystynkin miettimään järjellä mitä haluan.. mutta samaan aikaan mieli yrittää voittaa, pitäisi miellyttää toista, pitäisi vain suostua kaikkeen jottei toiselle tule paha mieli..  Tuntuu vaan että oma pää on sekaisin, ei tiedä mihin pitäisi riittää, riitänkö nyt just ja tälläisenä.. Voiko kukaan hyväksyä mun menneisyyden ja traumat? Oman pääni vankina oleminen on raskasta. Pää sanoo et olen huono ihminen jos en jaksa ja et ansaitsin kaiken mitä koin vuosien aikana, traumat jota kannan mielessäni ikuisesti.  Traumat jotka pyörivät päässä mahdollisesti useita kymmeniä ...